- Zen Cafe, Nollapiste

Se alkoi torstai-iltana jotenkin näin:
- Pitäiskö lähtee käymään Helsingissä?
- Joo, mennään vaan.
- Lähdetäänkö huomenna?
- Joo, lähdetään vaan.

Perjantaiaamuna lähdimme matkaan pahaa aavistamatta. Olin tarkistanut säätä sen verran, että tiesin lämpötilan pysyvän koko viikonlopun -10 hujakoilla. Helsingin rautatieasemalla meitä odotti väentungos. Hiihtolomalle pyrkivät paikalliset tuskastelivat tahmaista lähtöään. Poistuimme paikalta. Ulos päästyämme mieleen välähti ensimmäisen kerran ajatus: oliko tämä ihan loppuun asti suunniteltu. No, eihän se ollut, tietenkään, kun vasta edellisenä päivänä päätettiin lähteä. Mutta se luultavasti pelasti matkamme täydelliseltä epäonnistumiselta. Jos olisimme suunnitelleet ohjelmaa reissulle, olisimme tulleet pettymään kaiken suunnitellun epäonnistuessa.

Heti kättelyssä sain yliannostuksen idässä suuresti kaipaamaani meri-ilmaa. Helsinki puukotti sen naamaani n. 35m/sek. Hippu oli kauhuissaan. Taistelimme tiemme Kamppiin ja sieltä yöpaikkaan. Lähdimme vielä urheasti keskustaan syömään, aivan kuin emme olisi saaneet jo tarpeeksi raitista ulkoilmaa. Nepalilainen ruoka Satkarissa maistui oikein hyvältä ja olut siinä sivussa auttoi toipumaan alkujärkytyksestä.

Ainoa valmiiksi suunniteltu asia reissussa oli se, että pitää käydä jossain museossa. Lauantaiaamuna päätimme valita Valokuvataiteen museon Kaapelitehtaalla. Oikein kelpo valinta! Hippu nukahti matkalla ja saikin oikein hyvät unet rauhallisen museon nurkassa. Antero Takalan rauhalliset mutta samalla voimakkaat kuvat erityisesti 1960-luvulta tekivät vaikutuksen. Kuvaaminen ennen digiaikaa on ollut kovin erilaista, mutta vaikka kamera olisi minkälainen, on se extremeä lähes -50 asteen pakkasessa. Itsellä meni hermo jo -20 asteessa taannoin.

Susanna majurin Vedentutkijan tytär oli myös vaikuttava. Suosikkini oli jäähyväiset, voih. Aulan maksuttomassa näyttelyssä oli Atelieri O. Haapalan kabinettikuvia. Kuvat oli otettukin 1800-luvun kameralla, sellaisella missä mennään samettikankaan alle ja käsketään olla liikumatta. Bongasin näyttelyn yli 700 kuvasta pari tuttuakin :)

Iltapäivällä tapasimme ystäviä keskustassa. Olimme suunnitelleet päivällistä La Famigliassa, johon suunnistimme hyvissä ajoin. Paikka vaan oli täynnä eikä meillä tietenkään ollut varausta (elä ja opi). Tarvoimme etsimässä ruokapaikkaa tunnin eikä missään mukavassa paikassa ollut tilaa. Viimein tajusimme antaa periksi ja törmäsimme sisään ensimmäiseen vastaan tulleeseen ketjuravintolaan, Pizza Hutiin. Saimme masumme täyteen ja olo koheni. Tennispalatsilta päätimme lähteä suosiolla kämpille. Viimeisenä koitoksena meidän oli kuitenkin kuljettava "Kuoleman solasta". Salomonsgatan oli täynnä lumidyynejä ja vastatuuli oli jotain käsittämätöntä! Uskomatonta, että selvisimme ratikkapysäkille...

Sunnuntaihin mennessä olimme jo oppineet paljon. Ennen kotimatkaa kävimme syömässä, ihan vaan Mäkkärillä. Asemalle suuntasimme hieman ennen yhtä, olimmehan tietoisia katastrofista, joka siellä odotti. Junien lähtöaikaa siirrettiin 10min kerrallaan jopa tunteja, väkeä oli vietävästi ja tiedotustauluissa häiriötä. Meillä kävi todella hyvä säkä, kun junamme pääsi lähtemään "vain" 50 min myöhässä ja pääsemme todellakin illaksi kotiin. VR:n mainoksen, jossa viitataan junamatkaajan pipon vähäisempään kireyteen ottaisin kuitenkin alas ensi tilassa.

Mehän olimme joulun jälkeen junassa, joka oli tunteja myöhässä ja selvisimme siitä mainiosti Hipun hyvän mielen ansiosta. Tämä matka kuitenkin uuvutti pienen niin, että hän oli kaksista päikkäreistä huolimatta kovin levoton kotimatkalla. Se oli meille vanhemmillekin sitten paljon raskaanpaa.

Kävellessämme perillä asemalta keskustaan päin, otimme Pohjois-Karjalan lempeän tuulen onnellisena vastaan. Torin lämpömittari näytti -15. Ei olisi ikinä uskonut...

Nyt saa matkailu jäädä... viikoksi. Ensi viikonloppuna Pieksämäelle Pappani 90-vuotisille. Mutta se tulee olemaan ihana reissu joka lämmittää mieltä, ennen ja jälkeen!