Mediakasvatus on otettava nykyään vakavasti. Emme ole varsinaisesti näyttäneet Hipulle TV:a, mutta se on usein päällä, erityisesti aamuisin. Sunnuntaiaamuna Hippu jäi hetkeksi katsomaan luontodokumenttia. Siinä oli kilpikonnia ja albatrossin poikasia. Poikanen opetteli lentämistä ja laskeutui veteen. Sitten tuli hai ja söi sen poikasen! Hippu säikähti, uikahti ja oli vilauksessa äidin sylissä. Elämän realiteetteja ei opita realityohjelmista...

Tänään oli korkeakulttuurin vuoro. Joensuun kaupunginteatteri esitti lastennäytelmän Onnellinen Prinssi. Kun hain liput Carelicumista, myyjä huomautti minulle näytelmän olevan suunnattu 4-8-vuotiaille. Siitäkin huolimatta mukaan oli päästävä. Näytelmä oli kovasti perheemme mieleen. Kyseessä ei ollut hupailunäytelmä, kuten niin moni lapsille suunnattu teatteri yrittää olla. Näytelmän henki oli enemmänkin pohtiva ja mielikuvitusta kutkutteleva. Huomasin aluksi huolehtivani tätimäisesti, että ymmärtävätköhän lapset nyt varmasti kaiken, mutta karistin moisen kauhistuksen mitä pikimmin mielestäni. Lapset ottavat kulttuurin vastaan rehellisemmin ja aidommin kuin yksikään paatunut aikuinen. Näytelmä piti yleisön otteessaan koko 35 minuuttia, myös Hipun. 11-kuukautinen reagoi lähinnä tempon vaihteluun, musiikkiin sekä liikkeeseen. Itseeni vaikutti eniten näytelmän surumielisyys nokkelat ja yksityiskohtaiset lavasteet ja rekvisiitat.

Pikkuisia teatterinkävijöitä oli selvästi muistutettu katsojan roolista hiljaisena seuraajana. Hippukin seurasi rauhallisesti sylissä istuen, mutta jokelteli välillä hyväntuulisena ja hytkyi musiikin mukana. Se onkin parhautta lastenteatterissa: katsojat tekevät olonsa kotoisaksi ja sosiaalinen katsoja hyväksytään.

Asiasta muuhun: olen muuten nykyään jälleen koululainen. Jatkoin opintoja maanantaina ja tiistaina raskain sydämin, vaikka sen innostanvaa vaikutusta ei käykään kiistäminen. Parasta olivat äidille osoitetut riemunkiljahdukset kotiin palatessa. Ja tietysti piiiitkä hali!